Olipa kerran sunnuntai ja vähän muutakin

Muutaman päivän puolikuntosena lötköpötköiltyäni neljän seinän sisällä mun olotilaa kuvas osuvimmin sanat pitkästynyt ja itseinhoa tunteva lahna. Siispä kun mun sveitsinpelastusenkeli Iida ehdotti että lähettäis sunnuntaina aamusta tonne Jura-vuorille ajelemaan niin olin enemmän ku into pinkeenä messissä kun tiedossa oli jotain aktiviteettia, ihan sama että mitä, missä ja millon, pääasia että johonki pääs vähän tuulettamaan päätä!

Kuvasaldo on vähän köyhänpuoleinen, pahoittelut siitä. (teko)syystä että:
a) Mua ei oo siunattu valokuvaajan lahjoilla. Eikä kärsivällisyydellä ja mielenkiinnolla että jaksaisin opetella kuvaamaan. Ehkä sitten joskus.

b) Maisemat ei koskaan näytä kuvissa niin hienoilta kun omin silmin paikanpäällä nähtynä. Tyydyin siis itsekkäästi vaan bongailemaan siistejä juttuja ja tallentamaan ne vaan omaan mieleen.

c) Meillä oli niin hauskaa ettei paljon ehditty kuvailemaan!

Aamulla huristelin bussilla Geneven keskustaan, kävelin (tai no, puoliks ehkä hyppelin) rautatieasemalle ja olin jännittyneen innostunu niinku konsanaan lapsi joka pääsee ekaa kertaa reissuun yksin! Aurinko hymyili lämpimästi, ja mä hymyilin takasin suu korvissa. Tiiättekö sen semmosen onnellisuus-olon kun tekee vaan mieli nauraa ääneen! Vaikka yksin, vaikka Geneven juna-asemalla. Sveitsi, niinku varmaan koko Keski-Eurooppa muutenkin, on junailusta ja julkisilla liikkumisesta tykkäävän ihmemaa. Bussilla ja ratikallakin pääsee Genevessä kätevästi joka paikkaan ees ja taas ja aina ajallaan. En valita, Jyväskylän Liikenne ottakaa mallia!

Apua tää alkaa kuulostamaan semmoselta Lotta 10v kirjottaa päiväkirjaan.. ”Sitten tapahtui sitä, sitten tapahtui tätä, sitten tein sitä ja tätä ja tota”.

Tässä ilonen meitsi ja Geneven tavis juna-asema. Ja junalippu, joka oli niin hieno ja erilainen että oli välttämätöntä ottaa siitä kuva ja näyttää kaikille! 

No mutta juna puksutti etiäpäin ja vaikka jostain syystä olin melkein varma että onnistun tavalliseen tapaani hukkaamaan itteni paikkaan X, pääsin sinne minne pitikiin eli pikkukaupunki Nyoniin. Siellä treffasin reissukamu Iidan, hyppäsin sen auton kyytiin ja mehän startattiin, nokka eteen- eli ylöspäin. Ajettiin semmosta pientä mutta sitäkin mutkikkaampaa serpentiinitietä vuorenrinnettä ylös ja kieltäydyttiin jääräpäisesti tuntemasta minkäänlaista matkapahoinvointia. Ja ne maisemat! Vaikken oo mikään ”VAU KATTOKAA TONNE,  VUORI!”-tyyppiä niin kyllä melkeen henki salpaantu ku oli aika makeet näkymät alas laaksoon! Me Jura-vuorilla, toisella puolella Alpit, välissä Geneve-järvi ja erinäistä jokea, kaupunkia ja kylää. Huom huom, oon ottanu selvää maantiedosta. ”Geneve sijaitsee Jura-vuorten ja Alppien välissä, ja Geneve-järvi jakaa Geneven kahtia”. Geneve geneve geneve, yllättävän vaikee sanoo nopeesti monta kertaa peräkkäin.

Mä varotin, että kuvissa maisemat näyttää vaatimattomilta! Jura-vuorilta, n. 1300m korkeudesta

Tässä Nyon, Sinne haluan joskus paremmalla ajalla

Määränpäänä meillä oli St. Cergue-niminen kylä täällä Sveitsin puolella, ja siitä jatkettiin vielä vähän matkaa eteenpäin kunnes tultiin Ranskaan (woot woot), Les Roussesin kyläpahaseen. Olin kuvitellu mielessäni pienen, sulosen, romanttisen, vanhanaikasen, viihtyisän, näkemisenarvosen vuoristokylän, mutta tunnustan että petyttiin kyllä aika pahasti!

Reissufiilistä ja ilopilleri Iida! 

Bongattiin kirkko, hautausmaa, juustokauppa ja kaks Intersporttia. Mutta onneks loistavaakin loistavampi seura korvas aika paljon, me nauraa rätkätettiin kovaan ääneen kun liukasteltiin pitkin pikkukylän raittia ja päiviteltiin moneen kertaan että miten kuppaseen paikkaan satuttiinkaan eksymään.

Reissun kohokohta oli loppujenlopuksi ehkä kahvilla käynti. Ja täytyy sanoa että ette voi kuvitellakaan miten hyvältä tuntu nauraa pitkästä aikaa ihan rehellisesti mahansa pohjasta, just niin äänekkäästi ku mä vaan osaan, nii että poskiin sattu.

Mutta on mulla muutakin kirjotettavaa. Kurkussa pala ja silmiä kirvelee itkemisestä. Nimittäin kun me vielä ilakoitiin vuorilla, niin sain Suomesta puhelun ja kuulin niin kamalia suru-uutisia ettei ne oo vieläkään oikeen uponnu mun tajuntaan. Odotan kauhulla sitä hetkeä että todellisuus iskee vasten kasvoja ja suru vyöryy päälle. Mun setä, iskän veli, pikkuveljen kummisetä, meille kaikille läheinen ja hirveän rakas, kuoli moottorikelkkaonnettomuudessa. En osaa muotoilla sitä järkevästi. Lauseet kuulostaa niin tyhjiltä ja kylmiltä. Parin päivän sulattelun jälkeen olo on edelleen turta. Päällimmäisenä mielessä huoli siitä, miten perhe ja sukulaiset Suomessa jaksaa. En ees tiedä miten pitäis käyttäytyä, miltä pitäis tuntua kun joku läheinen ihminen kuolee ja jättää jälkeensä kolon. Vaikuttaa ehkä tunteettomalta tai vähintäänkin tahdittomalta, että joku mulle rakas on kuollut ja mä vaan jaarittelin alkuun siitä että oli kiva päivä ja liibalaaba. Mutta meillä oli oikeasti rentoa ja akut latautu! Enkä mä vielä osaa olla surullinen kun oon edelleenkin vähän shokissa. Tuntuu kun päässä ois sumua.

Anyway, oon sentään jotain kuitenkin saanut aikaan. Raapustelin tukun kirjeitä ja kortteja, semmosia perinteisiä joita reissusta kuuluu lähettää ja joita sitten kotona (ainakin meillä) laitetaan jääkaapin oveen ihailtavaks. Että varokaa vaan, lähipäivinä saattaa kolahtaa postilaatikkoon jos hyvin käy eikä ne eksy matkalla.

Ja pakko kehasta, että tein myös jotain, mitä mun on Suomessa jo monta kertaa pitäny tehä mutta aina se on syystä tai toisesta jääny: projekti ”Lue Anne Frankin päiväkirja”, tai siis Nuoren tytön päiväkirja, tai siis The diary of a young girl, koska satuin löytämään sen täältä kirjahyllystä ainoastaan enkunkielisenä. Kaikkeen sitä ryhtyy kun tarpeeks aikaa! 

P.S. Huomisen säätiedotus näyttää lupaavalta: aurinkoa ja +13!
Semmosesta piristyy synkeinkin mieli, mukavaa!

Diagnoosi

Leikin lääkäriä ja tein itelleni diagnoosin.

Sairastan ikävää, kroonista semmosta.

Wikipedian suomennos sanalle krooninen: "Krooninen tila on pitkäaikainen tai toistuva, usein hitaasti kehittyvä sairaus, kipu tai muu tila. Erityisesti puhutaan kroonisesta sairaudesta."

Joinain päivinä se oikeen tuntuu fyysisesti, rintaan pistää ja henki ei kulje. Dramaattista mutta en narraa yhtään. Oon tän tammikuun aikana varmasti vuodattanu enemmän kyyneliä mitä mun tähänastisen elämän aikana yhteensä, musta on tullu itkupilli. Ehkä se kuuluu asiaan?

Havainto: jonkun toisen olkapäätä vasten on huomattavasti mukavampi itkeä (eli pyyhkiä räkää ja kyyneliä) kun omaa. Toisaalta mun itku myös ehkä loppuu lyhyempään kun ei oo ketään toista itkuseurana yllyttämässä lisäitkuun. Mutta eipä oo kyllä ketään lohduttamassakaan.

Mulla on ikävä mun poikaystävää.

Kavereita.

Äitiä ja iskää ja sisaruksia.

Kotia (eli jääkaappia).

Omaa sänkyä.

Carinaa. Kuulostaa oudolta myöntää.

Hehee ompas mulla näköjään jännä elämä Suomessa. Mutta silti!

Tänään toivoin enemmän ku vielä kertaakaan tähän mennessä täälläolon aikana että pääsispä kotiin.

Makasin peiton alla ja urheesti olin päättäny olla enää oksentamatta. Siks se oli urheeta kun täällä on eilinen ja tämäpäivä sairastettu mahatautia lasten kanssa. Puristin silmät kiinni oikeen kovasti ja yritin teleportata kotiin. Ei onnistunu, ainakaan toistaseks. Ehkä tarviin vaan lisää harjotusta. Korkeella kuumeella saatto olla jotain tekemistä asian kanssa. Minä, joka aina sairastan ilman kuumetta, pyöriskelin hikimärkänä kuumeen ja itsesäälin kourissa ja mietin että voisko tästä syyttää jotakuta.

Välillä kun turhauttaa hirmusesti niin jaksan aina pikkuhetken olla itelleni vihanen siitä että sain joskus (okei, se oli lokakuussa) päähän mukamas-loistoidean että, HEI JEE lähempä Sveitsiin seikkailemaan puoleks vuodeks, huikeeta! Kun nyt tuntuu ettei tästä oo mitään iloa, mä ikävöin Suomeen ja Suomessa ikävöidään mua ja tunnen vähän syyllisyyttä siitä että ees lähin tänne.
Joo, joo, tiiän. Oon onnentyttö, tästä pitäis yrittää ottaa kaikki irti, reissata, nauttia, hankkia kokemuksia joita muistella sitte vanhana kurttusena mummona. Mun päänsisäinen asennenappula on tällä hetkellä väärässä asennossa. Se on nyt kohdassa ”marina, valitus ja koti-ikävä”, pitäis saada siirrettyä se kohtaan ”reipas reissumieli”. Tai jotain. Mutta vielä tänään en jaksa.

Tää yrjöily on kuitenki hyvä tekosyy masennella tää ilta peiton alla ja parantua taudista. 
Huomenna parempi päivä!

Tässä muutama (laatu)kuva kännykästä.

Ollaan leivottu muutaman kerran lasten kanssa, oon rakastunu tohon Innocent-smoothieen, löytäny kaks Starbucksia ja yhen kivan ostoskeskuksen ja keittiön kaapista Presidentti-kahvia! Keskimmäisessä kuvassa minä ja mun uus pikkusisko. Ja sit vielä kuva mun Sveitsinkodista.

Mulla ei oo kameraan usb-kaapelia(ko sen nimi oli?) joten en voi siirtää kameran kuvia koneelle vielä mutta äippäliini lupas sen onneks Suomesta laittaa tulemaan postissa.

Hups, luin uudelleen läpi mitä olin kirjottanu. En voi enää hyvällä omallatunnolla kirjottaa mihinkään ”Kuvaile itseäsi”- juttuun olevani positiivinen ihminen ku tämmöstä tekstiä suollan.. Hehee. 

Niin ja tämmösellä valivali-kirjotuksella on hyvä alottaa tää blogi. Mutta ei se mitään, ehkä tää on enemmänkin joku nettipäiväkirja. Teinitytön salaiset ikäväitkuvalitukset. Toisaalta, kun lukee toisten kurjasta elämästä niin oma laiffi saattaa äkkiä näyttää huimasti paremmalta!

Pakko kyllä kertoo loppuun että on täällä oikeesti kivoja juttujaki.
Mun perhe on ihan ältsin mukava ja kohtelias, tuntuu ku olisin vieraana enkä töissä täällä. Ja täällä on vallan söpön näköstä ja tuntemattomat hymyilee bussissa ja aurinko lämmittää jo niinku ois toukokuu. 

Parhaita on ne aamut kun mulla on vapaata ja pitää olla hakemassa lapset tarhasta vasta kaheltatoista.
Saa herätä hiljasessa talossa yksin, laittaa silmät vielä vähäks aikaa kiinni ja testata että nukuttaako enää vai joko nousis ylös, painua suihkuun ja tehä kaikki aamujutut ilman kiirettä omassa(lällällää) kylppärissä, sit hiippailla yläkertaan, keittää kahvia ja syödä aamupalaa omassa hyvässä seurassa.
Ei kuulosta erikoiselta mutta nautin aamuista täällä aikalailla, peittoaa satanolla sen kouluaamumeiningin Suomessa! Nukuin lähes poikkeuksetta kouluaamuina aina pommiin, ja ne kerrat kun kerkesin oikeesti aamupalaa syödä on luultavasti laskettavissa yhen käden sormilla. 

 Tässä kirjotuksessa ei ollu päätä eikä häntää mutta ois kiva tietää että eksykö joku tätä oikeesti lukemaan!
Nyt lähen takasin sairastamaan vällyjen väliin, tsau!

-Lotta