Diagnoosi

Leikin lääkäriä ja tein itelleni diagnoosin.

Sairastan ikävää, kroonista semmosta.

Wikipedian suomennos sanalle krooninen: "Krooninen tila on pitkäaikainen tai toistuva, usein hitaasti kehittyvä sairaus, kipu tai muu tila. Erityisesti puhutaan kroonisesta sairaudesta."

Joinain päivinä se oikeen tuntuu fyysisesti, rintaan pistää ja henki ei kulje. Dramaattista mutta en narraa yhtään. Oon tän tammikuun aikana varmasti vuodattanu enemmän kyyneliä mitä mun tähänastisen elämän aikana yhteensä, musta on tullu itkupilli. Ehkä se kuuluu asiaan?

Havainto: jonkun toisen olkapäätä vasten on huomattavasti mukavampi itkeä (eli pyyhkiä räkää ja kyyneliä) kun omaa. Toisaalta mun itku myös ehkä loppuu lyhyempään kun ei oo ketään toista itkuseurana yllyttämässä lisäitkuun. Mutta eipä oo kyllä ketään lohduttamassakaan.

Mulla on ikävä mun poikaystävää.

Kavereita.

Äitiä ja iskää ja sisaruksia.

Kotia (eli jääkaappia).

Omaa sänkyä.

Carinaa. Kuulostaa oudolta myöntää.

Hehee ompas mulla näköjään jännä elämä Suomessa. Mutta silti!

Tänään toivoin enemmän ku vielä kertaakaan tähän mennessä täälläolon aikana että pääsispä kotiin.

Makasin peiton alla ja urheesti olin päättäny olla enää oksentamatta. Siks se oli urheeta kun täällä on eilinen ja tämäpäivä sairastettu mahatautia lasten kanssa. Puristin silmät kiinni oikeen kovasti ja yritin teleportata kotiin. Ei onnistunu, ainakaan toistaseks. Ehkä tarviin vaan lisää harjotusta. Korkeella kuumeella saatto olla jotain tekemistä asian kanssa. Minä, joka aina sairastan ilman kuumetta, pyöriskelin hikimärkänä kuumeen ja itsesäälin kourissa ja mietin että voisko tästä syyttää jotakuta.

Välillä kun turhauttaa hirmusesti niin jaksan aina pikkuhetken olla itelleni vihanen siitä että sain joskus (okei, se oli lokakuussa) päähän mukamas-loistoidean että, HEI JEE lähempä Sveitsiin seikkailemaan puoleks vuodeks, huikeeta! Kun nyt tuntuu ettei tästä oo mitään iloa, mä ikävöin Suomeen ja Suomessa ikävöidään mua ja tunnen vähän syyllisyyttä siitä että ees lähin tänne.
Joo, joo, tiiän. Oon onnentyttö, tästä pitäis yrittää ottaa kaikki irti, reissata, nauttia, hankkia kokemuksia joita muistella sitte vanhana kurttusena mummona. Mun päänsisäinen asennenappula on tällä hetkellä väärässä asennossa. Se on nyt kohdassa ”marina, valitus ja koti-ikävä”, pitäis saada siirrettyä se kohtaan ”reipas reissumieli”. Tai jotain. Mutta vielä tänään en jaksa.

Tää yrjöily on kuitenki hyvä tekosyy masennella tää ilta peiton alla ja parantua taudista. 
Huomenna parempi päivä!

Tässä muutama (laatu)kuva kännykästä.

Ollaan leivottu muutaman kerran lasten kanssa, oon rakastunu tohon Innocent-smoothieen, löytäny kaks Starbucksia ja yhen kivan ostoskeskuksen ja keittiön kaapista Presidentti-kahvia! Keskimmäisessä kuvassa minä ja mun uus pikkusisko. Ja sit vielä kuva mun Sveitsinkodista.

Mulla ei oo kameraan usb-kaapelia(ko sen nimi oli?) joten en voi siirtää kameran kuvia koneelle vielä mutta äippäliini lupas sen onneks Suomesta laittaa tulemaan postissa.

Hups, luin uudelleen läpi mitä olin kirjottanu. En voi enää hyvällä omallatunnolla kirjottaa mihinkään ”Kuvaile itseäsi”- juttuun olevani positiivinen ihminen ku tämmöstä tekstiä suollan.. Hehee. 

Niin ja tämmösellä valivali-kirjotuksella on hyvä alottaa tää blogi. Mutta ei se mitään, ehkä tää on enemmänkin joku nettipäiväkirja. Teinitytön salaiset ikäväitkuvalitukset. Toisaalta, kun lukee toisten kurjasta elämästä niin oma laiffi saattaa äkkiä näyttää huimasti paremmalta!

Pakko kyllä kertoo loppuun että on täällä oikeesti kivoja juttujaki.
Mun perhe on ihan ältsin mukava ja kohtelias, tuntuu ku olisin vieraana enkä töissä täällä. Ja täällä on vallan söpön näköstä ja tuntemattomat hymyilee bussissa ja aurinko lämmittää jo niinku ois toukokuu. 

Parhaita on ne aamut kun mulla on vapaata ja pitää olla hakemassa lapset tarhasta vasta kaheltatoista.
Saa herätä hiljasessa talossa yksin, laittaa silmät vielä vähäks aikaa kiinni ja testata että nukuttaako enää vai joko nousis ylös, painua suihkuun ja tehä kaikki aamujutut ilman kiirettä omassa(lällällää) kylppärissä, sit hiippailla yläkertaan, keittää kahvia ja syödä aamupalaa omassa hyvässä seurassa.
Ei kuulosta erikoiselta mutta nautin aamuista täällä aikalailla, peittoaa satanolla sen kouluaamumeiningin Suomessa! Nukuin lähes poikkeuksetta kouluaamuina aina pommiin, ja ne kerrat kun kerkesin oikeesti aamupalaa syödä on luultavasti laskettavissa yhen käden sormilla. 

 Tässä kirjotuksessa ei ollu päätä eikä häntää mutta ois kiva tietää että eksykö joku tätä oikeesti lukemaan!
Nyt lähen takasin sairastamaan vällyjen väliin, tsau!

-Lotta