Leikin lääkäriä
ja tein itelleni diagnoosin.
Sairastan ikävää,
kroonista semmosta.
Wikipedian suomennos sanalle krooninen: "Krooninen tila on pitkäaikainen tai toistuva, usein hitaasti kehittyvä sairaus, kipu tai muu tila. Erityisesti puhutaan kroonisesta sairaudesta."
Joinain päivinä
se oikeen tuntuu fyysisesti, rintaan pistää ja henki ei kulje. Dramaattista
mutta en narraa yhtään. Oon tän tammikuun aikana varmasti vuodattanu enemmän
kyyneliä mitä mun tähänastisen elämän aikana yhteensä, musta on tullu
itkupilli. Ehkä se kuuluu asiaan?
Havainto: jonkun
toisen olkapäätä vasten on huomattavasti mukavampi itkeä (eli pyyhkiä räkää ja
kyyneliä) kun omaa. Toisaalta mun itku myös ehkä loppuu lyhyempään kun ei oo
ketään toista itkuseurana yllyttämässä lisäitkuun. Mutta eipä oo kyllä ketään
lohduttamassakaan.
Mulla on ikävä
mun poikaystävää.
Kavereita.
Äitiä ja iskää ja
sisaruksia.
Kotia (eli
jääkaappia).
Omaa sänkyä.
Carinaa. Kuulostaa
oudolta myöntää.
Hehee ompas mulla
näköjään jännä elämä Suomessa. Mutta silti!
Tänään toivoin
enemmän ku vielä kertaakaan tähän mennessä täälläolon aikana että pääsispä
kotiin.
Makasin peiton
alla ja urheesti olin päättäny olla enää oksentamatta. Siks se oli urheeta kun
täällä on eilinen ja tämäpäivä sairastettu mahatautia lasten kanssa. Puristin
silmät kiinni oikeen kovasti ja yritin teleportata kotiin. Ei onnistunu,
ainakaan toistaseks. Ehkä tarviin vaan lisää harjotusta. Korkeella kuumeella
saatto olla jotain tekemistä asian kanssa. Minä, joka aina sairastan ilman
kuumetta, pyöriskelin hikimärkänä kuumeen ja itsesäälin kourissa ja mietin että
voisko tästä syyttää jotakuta.
Välillä kun turhauttaa hirmusesti niin jaksan aina pikkuhetken olla itelleni vihanen siitä että sain joskus (okei, se oli lokakuussa) päähän mukamas-loistoidean että, HEI JEE lähempä Sveitsiin seikkailemaan puoleks vuodeks, huikeeta! Kun nyt tuntuu ettei tästä oo mitään iloa, mä ikävöin Suomeen ja Suomessa ikävöidään mua ja tunnen vähän syyllisyyttä siitä että ees lähin tänne.
Joo, joo, tiiän. Oon onnentyttö, tästä pitäis yrittää ottaa kaikki irti, reissata, nauttia, hankkia kokemuksia joita muistella sitte vanhana kurttusena mummona. Mun päänsisäinen asennenappula on tällä hetkellä väärässä asennossa. Se on nyt kohdassa ”marina, valitus ja koti-ikävä”, pitäis saada siirrettyä se kohtaan ”reipas reissumieli”. Tai jotain. Mutta vielä tänään en jaksa.
Tää yrjöily on kuitenki hyvä tekosyy masennella tää ilta peiton alla ja parantua taudista.
Huomenna parempi päivä!
Tässä muutama (laatu)kuva kännykästä.
Ollaan leivottu muutaman kerran lasten kanssa, oon rakastunu tohon Innocent-smoothieen, löytäny kaks Starbucksia ja yhen kivan ostoskeskuksen ja keittiön kaapista Presidentti-kahvia! Keskimmäisessä kuvassa minä ja mun uus pikkusisko. Ja sit vielä kuva mun Sveitsinkodista.
Mulla ei oo kameraan usb-kaapelia(ko sen nimi oli?) joten en voi siirtää kameran kuvia koneelle vielä mutta äippäliini lupas sen onneks Suomesta laittaa tulemaan postissa.
Hups, luin uudelleen läpi mitä olin kirjottanu. En voi enää hyvällä omallatunnolla kirjottaa mihinkään ”Kuvaile itseäsi”- juttuun olevani positiivinen ihminen ku tämmöstä tekstiä suollan.. Hehee.
Niin ja tämmösellä valivali-kirjotuksella on hyvä alottaa tää blogi. Mutta ei se mitään, ehkä tää on enemmänkin joku nettipäiväkirja. Teinitytön salaiset ikäväitkuvalitukset. Toisaalta, kun lukee toisten kurjasta elämästä niin oma laiffi saattaa äkkiä näyttää huimasti paremmalta!
Pakko kyllä kertoo loppuun että on täällä oikeesti kivoja juttujaki.
Mun perhe on ihan ältsin mukava ja kohtelias, tuntuu ku olisin vieraana enkä töissä täällä. Ja täällä on vallan söpön näköstä ja tuntemattomat hymyilee bussissa ja aurinko lämmittää jo niinku ois toukokuu.
Parhaita on ne aamut kun mulla on vapaata ja pitää olla hakemassa lapset tarhasta vasta kaheltatoista.
Saa herätä hiljasessa talossa yksin, laittaa silmät vielä vähäks aikaa kiinni ja testata että nukuttaako enää vai joko nousis ylös, painua suihkuun ja tehä kaikki aamujutut ilman kiirettä omassa(lällällää) kylppärissä, sit hiippailla yläkertaan, keittää kahvia ja syödä aamupalaa omassa hyvässä seurassa.
Ei kuulosta erikoiselta mutta nautin aamuista täällä aikalailla, peittoaa satanolla sen kouluaamumeiningin Suomessa! Nukuin lähes poikkeuksetta kouluaamuina aina pommiin, ja ne kerrat kun kerkesin oikeesti aamupalaa syödä on luultavasti laskettavissa yhen käden sormilla.
Tässä kirjotuksessa ei ollu päätä eikä häntää mutta ois kiva tietää että eksykö joku tätä oikeesti lukemaan!
Nyt lähen takasin sairastamaan vällyjen väliin, tsau!
-Lotta
Nyt lähen takasin sairastamaan vällyjen väliin, tsau!
-Lotta
Kyllä se siitä kuule vielä siitä iloksi muuttuu!!
ReplyDeleteLotta! Rakastan ylikaiken sun kirjotustyyliä. Oon aina rakastanu. Ja (vähän ehkä) kadehtinu.
ReplyDeleteOikeesti kirjotat niin hyvin, että välillä meinasin luulla, että luen kirjaa.
Täytyy jäädä lukijaks ja oottaa seuraavaa osaa! ;) Ja itkeminen on mun mielestä hyvä asia, siinä missä nauraminenki!