Kurjuutta kummempaa

Mun elämään on astunu uus mies. Muuan Remeksen Ilkka, tuttu kellekään? Niin koukuttavaa ja kerrassaan hyvää seuraa vällyjen välissä, ilta ehtii aina muuttua yöks ennenku kirjan malttaa laittaa pois. Ja aamulla herätessä on pakko lukea ihan vaan muutama sivu. Just sopivan jännittävää ja kuitenki sen verran suomenkielistä luettavaa että blondiki jaksaa yrittää pysyä juonessa mukana. 6/12, voin suositella ihan kaikille! Seuraavana listalla ois mm. Pyörre ja Pahan perimä.

Viimesen tunnin ajan Pukarikadun Lotta on saanu pitää mun puolesta lapsille seuraa. Nimittäin tää Rontin Lotta ei nyt jaksanu innostua ideasta kun lapset ois halunnu leikkiä ”moottorikelkkaa, ja Lotan setää joka törmäs puuhun”. Kiitos mutta ei kiitos. Sen sijaan kiitos Astrid Lindgren olemassaolostas, tai pitäis kai sanoa että kiitos jo edesmenneen Astridin satujen olemassaolosta, samoin kiitos perjantai joka viimein suvaitsit saapua keskuuteemme. Tää viikko on tuntunu järkyttävän pitkältä.

Oon kovasti koittanu olla ajattelematta yhtään mitään ja touhuamaan kaikenlaista sitäkin enemmän. Testannu erilaisia terapiamuotoja: suursiivousta, leipomista ja loputonta lenkkeilyä. Kaikissa niissä on valehtelematta aika paljon jotain mieltä virkistävää.

Pieniä ilonaiheita on ollu mm. ittensä hemmottelu peel-off kasvonaamiolla(sen irti repiminen on jotain niin nautinnollista!), ripaus kanelia aamukahvissa, puhtaat tuoksuvat petivaatteet, lämpömittarin +16 astetta yhtenä aurinkoisena päivänä, Skype-treffit poikaystävän kanssa, kardemummalla terästetty pannari kera omenahillon, yllärihalit ja ”mää tykkään susta”-tunnustukset lapsilta. Löytyyhän näitä!

Niin ja oon myös saanut uuden kamun, joka taas tänään sai mut hymyilemään kohtalaisen leveesti. Bangladeshistä kotosin oleva muakin lyhyempi tumma nainen jonka lapset on samassa tarhassa mun hoidokkien kanssa (haiseekohan kaikki bangladeshiläiset yhtä kummalle), ja vaikka rouvan enkuntaidot on vähintään yhtä puutteelliset mitä mun ranskantaidot, niin se jaksaa silti joka päivä moikata mulle ilosesti ja rupatella jotain, ja aina sen hymy tarttuu! Ja aina toisinaan mulla meinaa kyyneleet kihota silmiin vaan siks että se on mulle niin ystävällinen.

Tässä pätkä meiän tän päivän keskustelusta. Istuttiin semmosen pikkupöydän ääressä polvet suussa ja pyöriteltiin peukaloita kun ootettiin että lapset kirmaa ulos. Kuvitelkaa mielessänne intialaiselta kuulostava aksentti ja mun ilme kun yritän näyttää asialliselta ja aikuismaiselta ja olla nauramatta.

”Hyvää päivää mitä kuuluu!!!!!!” 

                           (Siks noin monta huutomerkkiä kerta se aina huutaa vaikka istuis ihan vieressä)
”Kiitos ihan hyvää, mitä sulle?”
”Tosi hyvää tosi hyvää mutta sataa vettä!”
”Joo, niin sataa..”

”Ootko naimisissa!!!!”
”En oo”, mua alko naurattamaan mutta yritin kätkee sen hymyilemällä sievästi
”Onko sulla kaksi lasta täällä tarhassa!!!!”
”Joo tai siis oon noitten lasten hoitaja, au pair, ku niitten vanhemmat on töissä”
”Opiskeletko täällä!!!!”
”Eei kun oon töissä, lapsia hoitamassa”
”Lapset tykkää susta!!!!”
”Toivottavasti, ainakin mä tykkään niistä”
”Montako vuotta olet ja montako vuotta poika on ja tyttö!!!!”
”Mä oon 18 ja lapset viis ja kolme”
”Ai, tosi nuori tosi nuori!!!! Mutta hyvä hoitamaan lapsia”
”Joo siis ei mulla oo omia lapsia”
”Lapset näyttää ihan äidiltään!!!!”
”Joo siis niiden äiti on töissä päivisin ja mä käyn vaan hakemassa ne täältä”
”tosi hyvä tosi hyvä!!!!”

”Joo ihan kiva munkin mielestä”
”Näytät tosi kauniilta tänään!!!!”
Tässävaiheessa multa pääs pieni naurunpyrskähdys koska mulla oli päällä juoksuhousut, violetti fleecetakki ja räjähtäneennäkönen sotkunuttura josta puolet hiuksista roikku ties missä. Kaikenlisäks olin ihan märkä.
”No kiitos, näytän kyllä ihan tavalliselta”
”Kiitos!!!!”   (???? Ole hyvä)

Tuli semmonen fiilis että tajuskohan toinen mun selityksestä mitään. Loppuajan istuin vaan hämmentyneenä ja tää rouva napitti mua silmiin ja hymyili kovasti. Ja luulee siis edelleenkin että olen Lotta Suomesta, kahden lapsen äiti. En opiskele enkä ole naimisissa ja synnytin ekan lapsen hyvinki 13-vuotiaana. Passaa mulle. Väärinkäsitysten korjaamiseks voisin opetella puhumaan sujuvasti bangladeshiä. Tai mitä ikinä kieltä siellä sitten puhutaankaan. Sen sain kuitenki selville että Bangladeshin suurlähettiläs on sen aviomies. Cool.

Pikku lisäys: eilen tein juhlallisen päätöksen. Lopetan vuosikausia kestäneen rakkaan harrastuksen eli kynsien pureskelun. Mukaan luettuna myös kynsinauhojen ja –vallien pureskelun, ne on kipeet kun tarpeeks kauan jyystää eikä niistä enää ees irtoa mitään. Äskön kuitenkin huomasin taas kerran jyrsineeni sormenpäitä niin hartaasti että veri lentää. Myydäänköhän täällä kynneliä..?


P.S. Ostin kultaset housut. Nyt voitte jo sanoa että oon seonnu täällä lopullisesti. Puolustukseks pakko kertoo että ne on niiiiiiiiiin kivan tuntoset jalassa! Niinku toinen iho. Lasten mielestä ne on kuningattaren housut vaikkei kuningattaret kuulemma käytäkään housuja vaan aina mekkoa.

Niin ja anteeks vaan kun tekstin ja kuvien määrä ei ollut ihan sopusoinnussa tällä kertaa, kamera on nakottanu pöydän kulmalla koko viikon ja puhelimellakaan en oo jaksanu (huonolaatusia) kuvia kummemin napsia. Omia naamakuvia ja Whatsapp-kuvia ei lasketa. Ehkä jaksan viikonloppuna käydä ottamassa Genevestä pari shottia jos sää sallii enkä keksi kunnon tekosyytä jättää menemättä!

Oikeen kivaa weekendiä kamulit, jos eksytte kauppaan niin kunnioittakaa mun muistoa ostamalla jättisuuri säkki irtokarkkeja! Toivoo Lotta, joka toisinaan kiduttaa itteensä leikkimällä mielikuvitusleikkiä "Jos nyt voisit valita ihan mitä vaan Candy Kingejä, niin mitä ottaisit..?"