pannareita ja parasta seuraa!

Tänään yks päivänsäde Iida piristi mun tiistaita ja samalla koko loppuviikkoa pölähtämällä kylään heti aamusta. Vietettiin tietämättämme Runebergin päivän kunniaks makoisa brunssi, tässä vähän ruokapitosia kuvia, hyvin uppos!  

Kun päivälle on tämmönen alotus eli hyvä ruoka, ja parempi seura, niin tuloksena on vääjäämättä hyvääkin parempi mieli ja hymy huulilla koko loppupäivän! 

Hehee, tänään myös tajusin että mä ihan huomaamatta elän täällä slow lifeä eli downshiftaan, hienoja sanoja. Eli elän kiireettömästi hetki kerrallaan, pikkujutuista nauttien. Kun semmoseen kerran on aikaa! Vaikkei se ookkaan valinta vaan vähän kohtalonkin sanelemaa pakkoa. Mun elämä on tällä hetkellä kauheen jotenki yksinkertasta ja okei, tunnustan, ehkä vähän tylsänkuulosta, -näköstä ja –olosta.. Tää on täys vastakohta sille mitä mun viime syksy oli: kouluun-töihin-kotiin nukkumaan –rumbaa, melkeen joka päivä. Jos sattu vähän vapaata olemaan niin jumppaan, lenkille tai kavereiden kanssa johonki, pääasia ettei ollu hetkeekään toimettomana. Painoin menemään sata lasissa, päässä surras miljoona asiaa samaan aikaan ja sikin sokin päällekäin, kalenteri pursuili merkintöjä ja silti oli pakko vaan haalia uutta ohjelmaa ja tekemistä ja menoja. 

Välillä kaipaan sitä hektisyyttä ja kiirettä ja fiilistä, että antaa kaikkensa eikä hukkaa minuuttiakaan olemalla tekemättä mitään. Mutta nyt, kun mulla ei oo mitään ohjelmaa, oon oppinu nauttimaan tästä, just tämmösenä ku tää on. Ettei tarvi suunnitella koko viikon menemisiä ja tekemisiä etukäteen ja olla rynnimässä tukka putkella pää kolmantena jalkana paikasta toiseen aamusta iltaan. Että saa tehä asioita rauhassa ja itsekkäästi keskittyä vaan itteensä eikä oo samoja velvollisuuksia ja ”pakko hoitaa tää”-juttuja ja asioita muistettavana ja huolehdittavana. Aika helppoa etten sanois! Ja jotenki kerkee ajattelemaan kaikkea, hassua, koska en oo ikinä pitäny itteäni sen kummemmin pohdiskelija-tyyppinä. Ekaa kertaa mietin oikeesti että minkälainen ihminen on Emmi Lotta Rontti. Onko tää joku huolestuttava ennakkovarotus identiteettikriisin puhkeamisesta? Meitsi Sveitsissä itteään ettimässä. Jeejee. Oikeen minuuden äärellä.
Mutta voihan tuo olla ihan hyödyllistäkin oppia tuntemaan me, myself and I ihan perinpohjin. Tutustua ja ehkä jopa ystävystyä, tulla sinuiks ittensä kanssa. Koska loppujen lopuks omaa naamaa joutuu tuijottelemaan peilistä ainakin toivon mukaan vielä useemman vuosikymmenen niin ei kai se voi olla pahitteeks jos sen tyypin kanssa tulis toimeen, ainakin kohtalaisesti.

Ps. Täällä on kevät! Kävelin nimittäin ekaa kertaa paljain varpain, ja se jos joku on varma kevään merkki. Eikä ees tuntunu kylmältä, ainakaan en myönnä mitään. Linnut laulaa ja naapurissa kiekuu kukko (en huijaa, tossa naapuritalossa asuu kanoja), lämpömittari kiipee päivisin lupaavan korkeelle ja ulkona tuoksuu keväälle: auringossa lämmenneelle asfaltille, märälle mullalle. Se tuttu sulavan koirankakan aromi kuitenki puuttuu, muttei oikeestaan harmita. Nautin tästäki! Ja auringonpaisteessa ku kävelee niin välillä on pakko ottaa muutama hyppyaskel ihan vaan silkasta ilosta ja virnistellä kaikille vastaantulijoille. Että terve vaan ja kylläpä sattuki kaunis päivä!